Nyt, kun asiaa ajattelen, huomaan etten ole tainnut koskaan kulkea saparoissa. En lapsena, enkä teininä. Tämä on toinen kerta elämässäni (ensimmäinen oli ennen joulua), jolloin olen taiteillut hiukseni kahdeksi poninhännäksi.
Ensinnäkään, en lapsena antanut kenenkään - etenkään äitini - laittaa hiuksiani. Homma meni jopa niin pitkälle, että minulla oli nyrkin kokoisia takkuja tukassa, koska en antanut harjata sitä. Sitten hävetti koulussa. Toiseksi, päätin yläasteikäisenä, että naamani on sen muotoinen, että sen tasapainottamiseksi täytyy tehdä kampauksia. Silloin hiukseni pituus oli lähempänä polkkamittaa, ja siinä pituudessa (ja iässä) saparot olisivat näyttäneet ala-asteikäisiltä. Lisäksi ne eivät mielestäni sopineet minulle. Jatkoin samaa linjaa lukiossa, samalla kiroten piikkisuoraa hiuslaatuani, joka ei sekään mielestäni sopinut minulle.
Itseasiassa olen alkanut tulla sinuiksi hiusteni ja pään muotoni kanssa vasta viime vuosina. Osittain asiaan vaikuttaa se, että hiukseni ovat nyt tasapitkät ja, no pitkät. Koska tukkaani ei ole kerrostettu, siinä on massaa, minkä turvin myös saparot näyttävät joltakin. Sisäisen saparouteni löytämiseen meni siis 24 vuotta. Toisaalta nyt alkaa olla viimeiset mahdollisuudet saparoihin ennen kuin ne alkavat näyttää vain korneilta. Onnekseni olen aina näyttänyt ikäistäni nuoremmalta, joten voinen venyttää lapsekkaiden juttujen käyttämistä joitakin vuosia :).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti